Sonja Lehto

SONJA LEHTO

s. 1950

asuu ja työskentelee Helsingissä

http://naiveartsonjan.kuvat.fi

instagram.com/sonjasofialehto

Sonja Lehto kertoo kotisivuillaan, että hän maalaa öljyväreillä hämäläisen hitaasti elämää pohdiskellen. Kyse on paitsi maalaamisen suuresta nautinnosta myös halusta kirkastaa muistia. Taiteilijan mukaan maalatessa aika pysähtyy, jolloin hän voi kiireettömästi keskittyä muistin sopukoista ilmestyneen aiheen tulkitsemiseen. Lehto maalaa eletyn elämän pysäytyskuvia.

Lapsuusmaisemat järvineen, peltoineen, kirkonkylineen ja laitumella käyskentelevine eläimineen niin Sysmässä kuin kouluikäisenä Myrskylässäkin kuuluvat sielunmaisemaani.

Lehto varttui sysmäläisen maatilan lapsena ja kun hän oli 8-vuotias, perhe muutti Myrskylään. Nykyään Helsingissä asuvalle naivistille edellä kuvattu lapsuusmaisema on kuin omaelämäkerrallisten aiheiden aarreaitta. Kun naivistin muisti kirkastuu, hän ei suinkaan pakota itseään valokuvamaiseen tarkkuuteen saati historioitsijan täsmälliseen tietoon. Hän tulkitsee muistiaan tavalla, jossa tunnistaa yhtä hyvin hersyvän tarinan kuin mielikuvituksellisen sadun piirteitä.

Lehto tutustui jo varhaislapsuudessa taiteeseen:

Suuri talo oli täynnä vanhoja esineitä ja seinillä riippui paljon tauluja. Isosetäni oli jättänyt jälkeensä useita hienoja jäljennöksiä Kultakauden maalareilta. Isoäitini luona vaikutuksen teki suuri taulu: Kristus ja Mataleena.Kun taulua tuijotti pitkään, tuntui kuin itse olisi joutunut keskelle kuvan tapahtumaa.

Lehto näki Myös Maija Karman kuvituksia jo pienestä pitäen. Karma oli tädin ystävä:

Pidin niistä. Mutta vasta, kun sain käsiini Ilon Wiklandin (ruotsinvirolainen kuvataiteilija, joka kuvitti mm Astrid Lindgrenin lastenkirjoja) kuvittaman kirjan, löysin kuvista sellaista, mikä liikutti. Hänen lapsihahmoissaan oli sitä jotakin.

Edellä kerrotun taiteilija kokee vaikuttaneen vahvasti siihen, että hänestä tuli naivisti. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä teini-iässä hän kiinnostui surrealismista. Erityisesti Rene Magritte teki suuren vaikutuksen. Kesäkursseilla ja sitten vuoden kestäneellä Oriveden opiston kuvataidelinjalla tuli esikuvia laidasta laitaan.

Elämä vei kuitenkin perheen, lasten ja puutarhan pariin ja taide kulki rinnalla jonkinlaisena punaisena lankana. Samalla Sonja Lehto huomasi, että jos naivisti kaipaa opettajia, ne poikkeavat ratkaisevasti yleisestä taidepedakogiikasta:

Perheenäitinä lasten kanssa puuhatessa heidän tuoreet näkökulmansa asioihin ja sumeilemattomat ratkaisunsa piirtämiinsä kuviin ihastuttivat ja opettivat minua. Ja tekevät sen vieläkin. Nyt asialla ovat jo lapsenlapset.

Taidekursseilla Lehto myös huomasi, että jokaisella opettajalla oli väreihin erilainen näkemys: Ymmärsin, että itsehän sitä on maalattava omat taulunsa. Jätin opetukset.

Edellä esitetyn pohjalta ei olekaan ihme, kun Lehto toteaa, että iän myötä naivistinen ilmaisu on vain lisääntynyt hänen tekemisessään. Samassa suhteessa hän on löytänyt itsestään omat muistonsa, riemastuttavan mielikuvituksensa ja kaiken huipentavana – synnynnäisen koloristin