Petra Heikkilän taiteilijapuheenvuoro avajaisissa 16.5.2025:

Hyvät näyttelyvieraat, taiteilijat, säätiön väki, kuraattori. 

Tämä on kahdeskymmenes kerta minulle Naivistit Iittalassa -kesänäyttelyssä. Muistan vieläkin sen hetken, kun Kalevi Heinänen soitti ja pyysi minua mukaan vuoden kesän 2006 näyttelyyn. Hän oli nähnyt kuvituksiani esillä synnyinkaupungissani Forssassa. Olin jo vuosia käynyt vanhempieni kanssa kesäisin ihailemassa puukoulun naivismia ja ymmärsin, miten isosta asiasta on kyse. Tiesin, että suosittuun näyttelyyn pyrkijät saattoivat ajaa puukoulun pihaan ja näyttää teoksiaan Heinäsille auton takaluukusta. Itse en ollut tohtinut hakea näyttelyyn – olin ajatellut, että naivistitaiteilijalla on hyvä olla elämänkokemusta, jotta teoksiin tulee tarvittavaa syvyyttä. Olin näyttelyn kuopus 28-vuotiaana enkä pitänyt itseäni kovin kokeneena. 

Olen kaikki nämä vuodet pohtinut, mistä naivistinen tyyli oikeastaan kumpuaa. Jollain tavalla täytyy olla kyse lapsesta, siitä kuuluisasta sisäisestä lapsesta. Äitini kirjasi ylös lapsuuden lausahduksiani. 4-vuotiaana olin levittänyt käteni ja kysynyt, koska minä opin lentämään. Muistan, miten pienenä pelkäsin kasvamista. Katselin ekaluokkalaisena koulun teinimäisesti rellestäviä viidesluokkalaisia, enkä ikinä halunnut tulla sellaiseksi. Murehdin, kuka hoitaa nallejani, kun kasvan. Käsitin asiat kovin kirjaimellisesti. Kun joku sanoi, että hampaat yleensä irtoavat, kun koulu alkaa, suunnittelin ottavani mukin mukaan, johon hampaat koulumatkalla voivat tipahtaa talteen. 

Vaikka en siis 28-vuotiaana ollut vielä ehtinyt kerryttää elämänkokemusta tyypillisen naivistitaiteilijan verran olin antanut sisäiselle lapselle tilaa. Lapsuudessa mietityttävät asiat ovat ratkenneet naivistitaiteilijaksi ryhtymisen myötä. Saan ladata maalauksiini sitä samaa lämpöä, jolla huolehdin nalleista lapsena. Vaikka olen taiteilija, minun ei tarvitse rellestää ahdistusten keskellä ja saan edelleen ymmärtää asiat kirjaimellisesti. Ja se lentämisen ongelmakin on ratkennut. Olen oppinut lentämään taiteen siivin. 

En olisi tässä nyt ilman vanhempiani, jotka ovat kannustaneet ja tukeneet. Kiitos. Olen saanut kasvaa kuvataide- ja kirjallisuusmyönteisessä kodissa. Jollain tavalla myös lapsuuden arvostaminen nousee tärkeäksi nimittäjäksi, sillä siskostani tuli lastenkirjatutkija ja -kriitikko. 

Kahdenkymmenen Iittalavuoden aikana olen löytänyt huumorintajuisen puolison ja saanut kolme lasta. Olen myös saanut kohdata sadoittain lapsia ammatissani kuvataidekoulun opettajana. Lasten edesottamuksia seuraamalla paha maailma pysyy piirun verran etäämpänä. Näen Naivistit Iittalassa -näyttelyn maamme ajankohtaisimpana taidenäyttelynä. Tämä kaikki täällä on täsmälleen sitä, mitä juuri nyt mielemme tarvitsevat.

Lasten lausahdusten tallentaminen on tärkeää. Lapselta aina kysytään, mikä hänestä tulee isona. Kuopuksemme Apollo vastasi 4-vuotiaana uteluun hienosti: ”Isona minusta tulee pieni lapsi.”