Heli Laaksonen

HELI LAAKSONEN

s. 1972

Asuu ja työskentelee Rauman Lapissa

www.hulimaa.fi

Ensin Iittalan vanhalle kansakoululle leijui huhu, että runoilija Heli Laaksonen tekee myös kuvataidetta ja on käynyt jopa katsomassa kesänäyttelyä. Sitten huhu vaihtui tiedoksi. Ensimmäisen oman taidenäyttelynsä Laaksonen piti Emil Cedercreutzin museossa vuodenvaihteessa 2017–18.

Kun alkoi valjeta, että Naivistit Iittalassa haluaisi Heli Laaksosen kesänäyttelyynsä, ja runoilija tahollaan oli myös halukas osallistumaan, piti vielä keksiä keino, miten molemminpuolinen kiinnostus saataisiin kohtaamaan. Sähköposti on lopulta tehokkain menetelmä, sillä viileän asiallisena se karkotti myös esteeksi ilmaantuneet ujouden tunteet. Heli Laaksoselle kutsu saapui linja-autoon ja hän vastasi heti:

Ooooooooooo, Mun suure unelmani täyttymys! Et joskus pääsis Iittalan näyttelyyn omil töil! Mää olen täst sun kustsustas kiljuva onneline. Istun juur nyy linja-autos ja teen tääl äänettömi kiljasui ja erilaissi voimisteluliikkei.

Samaan aikaan Heli Laaksonen oli valmistautumassa myös toiseen yksityisnättelyynsä. Taidekoti Erkkolassa Tuusulassa avautui helmikuussa hänen näyttelynsä Ilman Luppa – Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle. Vaikka Heli Laaksonen on harrastanut taidetta pienestä pitäen ja kuvittanut piirroksin myös kirjojaan, näyttelyiden hurja alkuvauhti sai hänet myös kriittiseen itsetutkiskeluun. Jopa näyttelyn otsikko Ilman luppa viittaa siihen ja sitä hän käsittelee myös taidekodin kotisivuilla:

Olen ain maalamist rakastanu, mut nyy ku tuan töitäni ihmiste ilmoil, mun miäle hiipi epäilys. Onk mulla runoilijana lupa tähän? Astunk mää jonkun toisen tontil ilma luppa? Semmosen päätelmä mä tein, et ei semmost luppa voi mul kukka antta eikä sitä evätä – mää olen tääl maalausteni kans Erkon vieraana ihan omal luval.

Myös jo naivismi sinänsä kumoaa moisen etikettisäännön ja antaa, niin insinöörille kuin kapellimestarillekin, niin lähihoitajalle kuin presidentillekin, täyden luvan taiteellisen luovuuden esiintuomiseen. Yhden erityisen seikan Laaksonen tuo esiin kuvataiteilijan ja runoilijan välisestä yhteydestä. Ensin hän nimittäin ajatteli, että kuvia tehdessä voisi kehitellä myös runoa, mutta niin ei olekaan tapahtunut. Kun hän ottaa siveltimen käteensä, riimit väistyvät.

Katsojat eivät välttämättä ajattele ollenkaan näin, vaan kokevat taideteokset kuin runon visuaalisena jatkumona. Teosten nimet toimivat tavallaan siltana taiteenlajien välillä.

Heli Laaksonen ei maalaa ollenkaan suorakaiteisille maalauspohjille, vaan mielenkiintoinen maalauspinta voi löytyä yhtä hyvin lähitienoon metsästä, kotitalon vintiltä tai eri paikoissa kohdatusta kierrätysmateriaalista. Taiteilija on todennut, että materiaalit ja löytötavarat käynnistävät hänen alitajuntansa. Usein löytömateriaali on aivan kuin kuljettanut aihetta mukanaan ja tekijän assosiaatio tunnistaa sen. Vintiltä löydetyissä vanhoissa ojankaivuulapioissa on jo valmiina madonnan muoto ja olemus, jonka taiteilija maalaa ja nimeää näkyväksi.

Työskentely on enimmäkseen vapaata tajunnanvirtaa, mutta yhtäkkiä mukaan saattaa liittyä työskentelyaikaan uutisista tai päivän pohdinnoista tarttunutta sisältöä, joka ei  välttämättä ole ollenkaan positiivista. Taideteokset ilmentävät hersyvää elämäniloa, mutta eivät yksiselitteisesti, sillä joukossa on myös kriittisiä sattumia.