Hannu Riikonen

Hannu Riikonen

s. 1945

Asuu ja työskentelee Tampereella

Kuvanvalmistusta ammattioppilaitoksessa opettanut Hannu Riikonen on taiteilijana itseoppinut. Hän aloitti dadaismi- ja poptaidevaikutteisilla esinekollaaseilla 1970-luvulla. Riikosen tyyliä on luonnehdittu naivismiksi, mutta hän itse määrittelee tyylinsä laajemmin.

Runsaasti näyttelyitä pitäneen Riikosen töitä oli ensi kerran esillä Nuorten näyttelyssä 1970. Hän liittyi 1970-luvulla Taidemaalariliittoon, muutti v. 1973 Kuopioon ja v. 1975 Tampereelle. Riikonen alkoi 1976 tehdä myös kipsiveistoksia ja liittyi samana vuonna Tampereen Taiteilijaseuraan.

1980-luvulla Riikonen liittyi Suomen Kuvanveistäjäliittoon ja alkoi tehdä maalattuja puu- ja sekatekniikkaveistoksia sekä reliefejä. Noina vuosina hän kokeili myös video- ja tietokonetaidetta. 1990 mukaan tulivat veistosinstallaatiot. Riikosen taidetta ollut esillä muun muassa Itäkeskuksen metroasemassa Helsingin juhlaviikkojen aikana 1987, Mäntän kuvataideviikoilla 1995 ja 2001 sekä kansainvälisessä kutsunäyttelyssä Pärnussa. Naivistit Iittalassa -kesänäyttelyissä Riikonen on ollut mukana aivan näyttelyn alkuvuosista aina 2000-luvulle. Yksityisnäyttelyitä on ollut muun muassa Galleria Sculptorissa, Mikkelin, Oulun, Keravan ja Hämeenlinnan taidemuseoissa sekä BELA Biennalissa Portugalissa 2012.

Esittävät teokset käsittelevät usein yhteiskunnallisia teemoja pienen ihmisen näkökulmasta ja muun muassa suomalaisuuden olemusta. Ihmishahmot ovat enemmän tyyppejä kuin persoonia.

Kriitikko Hannu Castrén on luonnehtinut Riikosen veistoksia piikiksi runsaassa lihassa. Castrén on verrannut Riikosen pulleita figuureja Picasson 1920-luvun surrealistisiin mutta antiikin perinnettä jatkaviin hahmoihin, ja Aaltosen Hämeensillan veistoksiin. Myöhemmissä abstraktimmissa veistoksissa on kaksoiskuvamaisuutta, ne peilautuvat symmetrisesti eri suuntiin. Veistosten materiaaleiksi ovat valikoituneet maalattu kipsi, puu ja kevytmuovit. Riikonen käyttää niissä tekniikkaa, jossa puu ja solumuovi päällystetään kankaalla sekä viimeistellään akryyliväreillä ja lakalla.

Naivismin talvi 21–22 -näyttelyyn saaduissa kookkaissa, 1980-luvuilla syntyneissä akryylimaalauksissa on vahva, synkän runsas ja patinoitunut ”sotienjälkeinen” värimaailma. Kaupunkinäkymät ovat aiheiltaan ja tunnelmiltaan tiiviitä, diagonaalit voimakkaita ja henkilöhahmot plastisia ja reheviä, niin kuin kuvien 1950-luvun autotkin.