Kauko Lehtonen
KAUKO LEHTONEN
s. 1940
Asuu ja työskentelee Porissa.
Kauko Lehtonen on porilainen arkkitehti ja taidemaalari. Nimikkeet vaikuttavat ensin toisiaan täydentäviltä, ja niin varmasti onkin. Elämän eri vaiheissa ne ovat kuitenkin solmiutuneet hyvin erilaisin painotuksin toisiinsa.
Lehtonen on toisessa polvessa Porin Taiteilijaseuran jäsen ja aina ollut kiinnostunut piirtämisestä ja kuvataiteesta. Jo varhain hän sai myös tunnustusta lahjakkuudestaan. Vuonna 1956 hän sai ensimmäisen palkinnon Satakunnan teinien kulttuurikilpailun maalaussarjassa.
Hän päätti kuitenkin opiskella arkkitehdiksi ja teki elämäntyönsä arkkitehtuurin erilaisissa tehtävissä kuten asemakaava-arkkitehtina ja yleiskaava-arkkitehtina. Luovuudella mitattuna arkkitehtuurin ja taiteen välillä ei ole arvoeroa kuin mielipiteiden tasolla. Ennen kaikkea piirustustaidosta ja siihen liittyvästä mittasuhteiden tajusta on ratkaisevaa hyötyä arkkitehdin työssä. Siis silloinkin kun Lehtonen ei tehnyt kuvataidetta, hän oli tavallaan työnsä kautta yhteydessä siihen.
Ilmeisesti juuri työtaustasta johtuen Lehtosen taiteellisena ihanteena on ollut kaksi tyylillistä linjaa, joiden olemusta hän on luonnehtinut siteeraamalla abstraktin taiteen pioneeria Wassily Kandiskyä (1866–1944). Kandiskyn mukaan valo- ja elokuvan kehittyessä maalaustaiteella on tulevaisuudessa vain kaksi mahdollisuutta: se voi olla joko abstraktia tai naivia.
Lehtonen on sanonut edustaneensa molempia ääripäitä. Vaikka luovan työn pääpaino hänellä on viime vuosina ollut naivismissa, on hän tunnustanut edelleen aika ajoin etsivänsä myös omaa abstraktia tyyliään. Hän on myös korostanut, että digiaikanakin käsintehdyllä öljyvärimaalauksella on oma merkityksensä. Voimakkain paino lauseessa on sanalla ”käsintehdyllä”, sillä:
Vielä ei olla digitaalisuudessa niin pitkällä, että ihmisen aivoista voitaisiin siirtää kuva sellaisenaan muotoineen, väreineen ja sommitteluineen muiden ihmisten iloksi. Siihen tarvitaan vielä yläraajoja, joilla voi muuttaa haavekuvan todelliseksi.
Kauko Lehtosen maalaaminen alkoi kehittyä naivistiseen tyyliin 1990-luvulla. Alkuvaiheessa naivismi merkitsi hänelle tietynlaista verryttelyä ”vakavampien” teosten ohessa. Sitten naivismi alkoi viedä mukanaan, sillä siinä taiteilija mielestään saattoi hioa maalarintaitojaan. Tätä kehityskulkua vauhditti Lehtosen mukaan myös se, että kuvioon alkoi ilmestyä lähimmäisiä, jotka vilpittömästi ihastuivat naivistisiin töihin – erityisesti niihin, jotka myös tekijän mielestä kuuluivat ykkösluokkaan.
Naivismin näkökulmasta Lehtosen näkemys tuntuu paitsi harvinaiselta myös erikoiselta. Tarkemmin ajatellen hän on aivan oikeassa, sillä naivistiahan ei lopulta pidättele mikään, kun hän antautuu tekemiselleen mahdollisimman täysivaltaisesti. Hän voi purkaa maalaamiseensa niin koloristiset intohimonsa kuin siveltimenkäytön erilaiset variaatiotkin.
Lehtosen kohdalla aikaisemman työn konkretiasta vapautunut harjaannus näkyy myös aiheissa, joista useat käsittelevät kuin elämän pieniä ihmeitä. Monista hänen maalauksistaan syntyy tunne kuin fantasia olisi piipahtamassa arkitodellisuuden keskellä.